Ligurische Grenzkamm Strasse

Nyt kuitenkin syyskuun loppupuolella päätin ottaa päivän vapaata töistä ja lähteä yrittämään tuon tien ajamista. Pelkona oli että tuolla voisi jo tässä vaiheessa olla lunta sen verran että läpiajamisesta ei tulisi mitään... Toisaalta, tuo on kyllä niin etelässä että mahdollisesti lumi ei vielä sinne olisi ennättänyt.

Reitille päätin myös lisätä myös Euroopan korkeimman päällystetyn tien, Col de la Bonetten (eng), joka on osa hienoa Routes des Grandes Alpes tietä.

Ligurische Grenzkamm Strasse on jaettu kahteen osioon (lähteessä jota olen käyttänyt), eteläiseen ja pohjoiseen (valitse bilder välilehti nähdäksesi kuvia). Mittaa tällä reitillä on noin 63km.
Tämän lisäksi on tullut ihailtua tätä videota lukemattomia kertoja !

LGKS on "yllättäen" vanha armeijan rakentama/käyttämä tie, joka seurailee Italian ja Ranskan rajaa ylittäen rajan useita kertoja. Ennen vuotta 1947 raja kulki eri paikassa, joka selittääkin sen miksi nykyään tie kurvailee molempien maiden puolella.
Reittiä on käytetty eniten I ja II-maailmansodan välissä.
Reitin varrella on paljon vanhoja linnoituksia, joista suurin osa on rakennettu 1880-1940 välisenä aikana.

Suurin osa tästä reitistä kulkee noin 2000m:n korkeudessa tien ollessa sorapintaista vaihdelleen hyväpintaisesta karkeaan (nyrkin kokoiseen) soraan ja siitä edelleen vielä karkeammaksi. Tiellä on myös paljon yläpuolelta tippuneita kiviä, joten aivan vaaraton reitti ei ole kyseessä.

Torstai:
Reissuun pääsin lähtemään torstai iltana noin klo 17:30. Suunnitelmassa oli ajella ensimmäiseksi Italian ja Sveitsin rajalle San Bernardino passille. Tuosta olisi sitten perjantai aamusella hyvä jatkaa eteenpäin.
Torstai-iltasella ei liikennettä ollut kuin nimeksi, joten matka taittui jouhevasti moottoritietä Ulmista Bregenziin, siitä Itävallan puolelta Sveitsiin aina Churin ohi Splügeniin (kylä josta lähtee myös Splügen pass tie).

Ennen Splügeniä muistelin tien varrella olevan yhden hotellin joka kuitenkin oli pimeänä, joten matka jatkui Splügeniin, jonne saavuin hieman klo 20:00 jälkeen.
Ensimmäinen hotelli oli täynnä, ainoastaan 4-hengen huoneita oli jäljellä. Kylässä näytti kuitenkin olevan useampia hotelleja ja toisessa onnistikin. Huoneen hinta oli noin 60€, vähän arvokas, mutta ajattelin että olkoot, koska seuraava yö oli tarkoitus nukkua teltassa.
Moottoripyörän sain pukattua hotellin talliin, jonka jälkeen menin suoraan hotellin ravintolaan yhdelle oluelle. Siinä sitten tuli nälkäkin, joten tilasin hyvän liha-annoksen ja toisen oluen. Tämän jälkeen huoneeseen hetkeksi tv:tä katsomaan ja sen jälkeen unten maille.

Perjantai:
Perjantaille olin suunnitellut reitiksi moottoritietä ja vähän LGKS:ää

Aamusella heräilin 06:40 ja aamupalalle suuntasin 07:00. Normi aamupala näillä seuduilla: leipää, jogurttia, mehua ja kahvia.
Tämän jälkeen pikainen tavaroiden pakkaaminen, huoneen maksu ja pyörän pakkaus.
Siinä pihalla kuvia räpsiessäni paikalle suhautti paljon armeijan porukkaa varmaankin aamupalalle. Armeijan porukkaa oli myös aika paljon illallisella. Täälläpäin maailmaa armeijan poijaat nauttivat näköjään parempia sapuskoja kuin siellä Suomessa... :o)

Toiseksi aamupalaksi päätin naatiskella San Bernardino passin, eli en siis ajanut tunnelin läpi vaan vanhaa passitietä.
Ilma oli näin aikaisin aamusta mukavan viileä ja sumuakin oli ilmassa kohtuullisesti.
San Bernardinon passi nyt ei kovin ihmeellinen ole, mutta syksyiset värit piristivät mieltä. Passi tarjosi kuitenkin mukavaa vaihtelua moottoritie ajelulle.

San Bernardinon jälkeen laskeuduin alas kohti Luganoa ja Italian rajaa. Italiaan päästyäni alkoikin varsinainen moottoritiepörryytys. Milanon ohitus ja siitä suoraan etelään kohti Välimerta.
Jossain vaiheessa pysähdyin huoltoaseman ravintolaan nauttimaan pizzaa ja vaihtamaan kesähanskat.
Välimeren rannalla lämpötila oli mittarien mukaan +30 astetta, mutta mielessä kaiverteli jo LGKS, joten tuo lämpö ei hirveästi vaivannut.
Viimeisen tankkauksen suoritin noin 80km ennen LGKS:ää. Siinä limukkaa juodessani tavasin tulostamiani papereita joissa eteläisen LGKS:n vaikeustasoksi määriteltiin 4-5 (vaikeustasot 1-5). Tämä herätti mietteitä että kuinkahan tuolla pärjää tällaisella painavalla matkaratsulla jossa oli lisäksi retkivarusteet ja sivulaukut paikallaan. Rengastuskaan ei ole paras mahdollinen...

Siinä viimeistä pätkää moottoritietä ajellessani päätin että nyt pitää ajaa rauhallisesti tyhmyyksiä vältellen koska olin liikkeellä painavalla pyörällä yksin ja vielä periaatteessa katurenkailla (Tourance). Päätin myös että jos eteen tulisi liian paha paikka niin en siitä yksin yrittäisi läpi vaan ennemmin kääntyisin takaisin ja palaisin isolle tielle... Tähän aikaan vuodesta tuolla ei kuitenkaan liikaa liikkujia olisi ja apua voisi joutua odottamaan pitkänkin aikaa...
Tuumailin että naula renkaassa olisi vielä ok, koska sen pystyisin korjaamaan, mutta jos rengas repeäisi jossain kivessä niin silloin olisin "kusessa".
Mietin myös että entä jos tuolla kaatuisi ja loukkaisi itsensä, tarkoittaisi sitä että jälleen olisin "kusessa"... Ruokaa olin varannut pariksi päiväksi, suolapähkinöitä oli mukana, vettä 3l ja kokistakin puoli litraa.
Olisiko vuorilla kuinka kylmä ja olisiko siellä myös lunta?
Entä jos pyörä lähtisi kaatumaan? Päätin että pyörä saisi kaatua, koska sylinterin kannen voisin korjata kemiallisella metallilla ja jatkaa matkaa sen jälkeen...
Kovasti siis oli ajatuksia tuolla viimeisellä moottoritien pätkällä...

Moottoritien jälkeen ajelin pienen kylän läpi ja sen jälkeen pienelle mutkaiselle asfalttipätkälle. Tässä vaiheessa alkoi hymy kypärän sisällä leventyä, koska tiesin että kohta pääsisin näkemään että minkälainen tämä kauan haaveiltu reitti olisi...

Risteyksessä josta eteläinen LGKS alkoi oli parkissa pari italialaista nuorukaista. Pysähdyin siihen juomaan ja ihmettelin tien varressa olevia nauhoja. Risteyksessä oli myös Italian kielellä joku kyltti ja siinä luki Rally San Remo. Ihmettelin tuota hetken ja sen jälkeen päätin kysäistä pojilta että onko tie auki ja pääsenkö sitä ajamaan. Meinasivat että ralli tuolla tiellä alkaisi vasta illalla joten nyt sen voisi vielä ajaa huoletta. Ralli kulkisi vain asfalttia pitkin, joten myöhemmin ei autoja tarttisi varoa.
Kyseessä oli IRC-sarjan ralli, jossa kilpailee myös suomalaisia.

En jäänyt kuitenkaan katselemaan rallia, vaikka sekin mielessä käväisi, vaan jatkoin vielä huonohkoa asfalttia pitkin ylöspäin aina Italialaisille liikennemerkeille ja soratien alkuun saakka. Täällä piti pysähtyä nappaamaan ensimmäiset kuvat LGKS:n alusta.

Koska Saksanmaalla pääsee ajamaan niin vähän irtosoralle niin alussa sora ja tien vierellä olevat pudotukset aiheuttivat hartialukkoja, mutta pikkuhiljaa lukot aukesivat ja ajamiseen tuli tarvittavaa rentoutta. Vauhti oli kuitenkin turistitasoa johtuen moottoritiellä tekemistäni lupauksista.
Maisemat olivat upeita, välistä jopa henkeäsalpaavan upeita, eikä tiekään ollut niin paha kuin aluksi ajattelin. Alun sepelikon jälkeen tie muuttui normaaliksi soratieksi (paikka paikoin pahempia paikkoja). Matkaa väritti tien vierellä myöhäistä lounasta nauttivat lehmät sekä isot lammaslaumat.
Tie oli tosiaankin ihan ajettavaa, paljon parempaa kuin olin alunperin ajatellut.
Välistä tie kulki puuston keskellä hieman alempana ja muutama autokin körryytteli vastaan.

Yhtä rinnettä noustessani tuli pikkuinen moottoripyörä vastaan, morjenstin pyöräilijää joka näytti olevan vanhempi papparainen.
Kukkulan jälkeen pohjalla eteläpuolinen LGKS oli ajettu ja mietiskelin että mitä tietä pitkin suuntaan pohjoiselle reitille. Sama papparainen pysäytti viereen ja alkoi jutella hyvällä englannilla niitä näitä. Kyseli mistä olen tulossa ja minne olen menossa. Papparainen asusteli välimeren rannalla ja kertoili tulevansa usein ajelemaan tänne vuorille katselemaan eläimiä ja nauttimaan hiljaisuudesta.
Papparainen opasti oikealle tielle ja kertoili että siellä on tulossa isoja kiviä, mutta olisi kuulemma ajettava reitti. Toivottelimme siinä vielä hyvät matkat mennen tullen ja jatkoimme molemmat matkaa omiin suuntiimme.

Alku oli aika tylsää, pudotuksia alkoi jälleen olla tien reunalla. Pikkuhiljaa tie alkoi vaikeutua, tielle oli tipahdellut isohkoja kiviä, tienpinta muuttui jälleen todella isoksi sepeliksi joten koko ajan sai olla todella tarkkana että mihin suuntaan se eturengas tällä kertaa haluaa mennä.
Tienvieren pudotuksia ei itse asiassa juurikaan tullut noteerattua koska sen verran kovasti piti ajamiseen keskittyä. Selvää kuitenkin oli että jos ojaan ajaisi niin huonosti kävisi (ojan pohja saattoi olla satoja metrejä alas päin...).

Välistä jouduin pysähtymään ja sammuttamaan pyörän jonka jälkeen piti käydä vähän katsastamassa ajoreittiä. Tällä tavalla pyrin välttämään pahimmat paikat ja varmistamaan matkan jatkumisen. Muutamassa pahemmassa paikassa taisin saada jopa kytkimen savuamaan, koska sen verran jouduin kytkintä luistattamaan eteenpäin päästäkseni.
Maisemat muuttuivat entistä karummiksi ja upeammiksi. Oikeammin, ei tässä oikein noita maisemia edes pysty kuvailemaan, ne on pakko nähdä itse jotta voi uskoa...

Tie muuttui aina vain karummaksi ja kivikkoisemmaksi, nyt piti mennä todella varovaisesti. Tien varrella lehmät katselivat yksinäistä kulkijaa ihmeissään ja antoivat tahtia lehmänkelloillaan.
Jossain vaiheessa pysähdyin juomaan, katsomaan reittiä ja napsimaan kuvia. Yhtäkkiä kuulin yksisylinterisen pyörän laulun jossain yläpuolella. Välistä ääni katosi ja välistä ilmestyi uudelleen kuuluville. Pidin kameran valmiina ja kohta tulikin yksinäinen pyöräilijä vastaan, morjensti ja jatkoi matkaa. Kulkija oli myös yksikseen liikkeellä Saksasta. Tuumailin siinä että helppoahan se tuollaisella keveällä kamppeella ilman matkavarusteita ja vielä nappularenkaatkin alla :o)

Jatkoin matkaa välistä hitaammin välistä nopeammin. Hiki tuli kypärän sisällä kun välistä jouduin potkimaan vauhtia ja väistelemään isoja kiviä. Yhdessä alamäessä pohjapanssari sieppasi kiveen kiinni ja kuskista meinasi tulla matkustaja. Matkalla kohti ohjaustankoa onneksi haarusväli otti kiinni karttalaukkuun ja sen jälkeen sain maasta tukea ennenkuin pyörä kallistui liikaa... Huh huh, siinä oli kaato kohtuu lähellä...
Tässä vaiheessa aloin jo suunnitella leiripaikan etsintää, koska huomiokyky alkoi herpaantua.

Seuraavan mäen laella olikin reitin korkein kohta 2233m. Valitettavasti ainoalla tasaisella kohdalla oli joku pariskunta maasturilla parkissa, moikkasin heitä ja päätin leiriytyä seuraavalle tasaiselle ruohon peittämälle tasangolle.

Ehkä noin kilometrin päässä tuosta korkeimmasta kohdasta huomasin pienen kukkulan päällä tasaisen näköisen paikan. Päätin että tässä olisi hyvä leiripaikka. Parempi pysähtyä ajoissa pystyttämään teltta ja laittaa kaikki valmiiksi yötä varten. Parempi myös pysähtyä ennenkuin olisi turhan väsynyt, olihan tänä päivänä tullut ajettua jo kohtuu pitkästi aina tuolta San Bernardinolta saakka.

LGKS:sta oli tässä vaiheessa tullut ajettua noin 2/3, joten lauantaille jäisi enää kohtuu pieni rypistys.
Teltta nousi harjakorkeuteen nopeasti 2162m:n korkeudessa. Keittelin siinä illalliseksi nuudeleita jossain maittavassa kastikkeessa ja ihailin maisemia ja kuuntelin totaalista hiljaisuutta... UPEAA !!!
Pikkuhiljaa taivaalle alkoi kerääntyä pilviä, joten haaveet upeasta tähtikirkkaasta taivaasta saivat jäädä seuraavaan kertaan... Pilvien ilmestyessä alkoi myös tuuleskella, ei kovasti, mutta sen verran että teltan pystytys tässä vaiheessa olisi ollut paljon vaikeampaa.

Illan pikkuhiljaa pimentyessä nautiskelin pari vaivalla rahdattua Italialaista olutta ja ihmettelin maailman menoa samalla kun yläpuolella lentelevät kotkat/haukat kiljuivat ääniä muuten niin hiljaiseen maisemaan...

Puoli yhdeksän aikaan alkoi olla säkkipimeää, joten silloin päätin hypätä makuupussiin ja alkaa katselemaan silmäluomien sisäpuolia.

Lauantai:
Ensimmäisen kerran heräsin yllättäen hieman yli puolen yön. Oliko teltan ulkopuolella joku eläin haistelemassa ja kiertelemässä telttaa ? Kuuntelin ääniä, mutta aivan varma en voinut olla, mutta kovasti se kuulosti että joku siellä oli... Makuupussin vieressä kuitenkin oli puukko ja taskulamppu käden ulottuvilla... Ajattelin että jos siellä joku on ja haluaa telttaan tulla niin enköhän sitten herää siihen, joten nukkumatti kutsui jälleen luokseen.
Toisen kerran heräilin kolmen aikoihin sateen vienoon ropinaan teltan katossa..
06:00 heräsin kolmannen kerran jo ihan virkeänä valmiina ottamaan vastaan mitä päivä toisi tullessaan. Sade tuntui vielä jatkuvan ja ulkonakin oli pimeää, joten pakotin itseni vielä jatkamaan unia...

08:00 edellisen illan Italialaiset oluet halusivat tulla haistelemaan raikasta vuori-ilmaa, joten käväisin teltan ulkopuolella ihmettelemässä kun näkyvyyttä oli ehkä muutaman metrin... Totesin siinä että tässä kelissä olisi veren kaivamista nokasta jos tuonne hernerokkasumuun lähtisi pyörän kanssa leikkimään.
Tämän jälkeen istuskelin teltassa kuuntelemassa tuulta. Se oli hyvä merkki, koska silloin pilvet liikkuisivat ja ehkä kohta näkisikin riittävästi jotta matka voisi jatkua.
Makuupussissa ei yön aikana tullut kylmä kertaakaan, ehkä jopa aavistuksen turhan lämmin.
LGKS:ää oli jäljellä enää hieman yli 10km, joten aikataulullisesti minulla ei ollut kiire minnekkään, mutta toisaalta, jos loppumatkalla sattuisi joku haaveri niin sitten saattaisi ajan kanssa tulla ongelmia.

09:30 yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua hirmuinen pulina ja päpätys sekoitettuna jälleen yksisylinterisen papatukseen ! Kengät jalkaan ja ulos ihmettelemään. Keli oli kirkastunut sen verran että näkyvyyttä oli nyt noin 20m. Ensimmäiseksi sumusta putkahti Italialainen endurokuski, käden heilautus ja samantien kuski pyörineen katosi jälleen sumuun.
Puheensorina vain voimistui ja pian sumusta putkahtikin kymmenkunta Italialaista maastopyöräilijää. Heitimme siinä hyvät huomenet ja pojat jatkoivat polkemista keveissä varusteissaan.

Nyt päätin alkaa pakkaamaan leiriä, koska muitakin ihmisiä oli jo liikenteessä. Kaiken pakkailun jälkeen starttasin pyörää, mutta mitä ihmettä ! Yöllä oli varmaan ollut sen verran kylmää, että pyörä ei meinannut lähteä käymään, ei sitten millään...
Tuumailin siinä että kuinkahan nopeasti gessusta kastuisi tulpat, jonka jälkeen pyörä olisi entistä kovemman työn takana saada käyntiin. Entä jos akusta loppuisikin virta kun sitä joutui sahaamaan... Noh, toisaalta ei sitä tuonne vuorillekkaan auttanut jäädä, joten ei muuta kuin startti laulamaan.Sahailin ja sahailin ja lopulta sain pyörän käyntiin, mutta tyhjäkäyntiä ei löytynyt. Ei muuta kuin lisää sahaamista ja vähän kaasua... Nyt pyörä lähti käyntiin ja pysyi käynnissä, pidin kierroksia hieman korkeammalla, jotta öljyt koneessa notkistuisivat. Muutaman minuutin päästä tyhjäkäyntikin löytyi, joten ei muuta kuin varusteet niskaan ja pyörän päälle !

Loppupätkä alkoi siis rajoitetussa näkyväisyydessä ja tästäkin syystä olin entistäkin varovaisempi. Myös muita liikkujia oli enemmän kuin perjantaina, joten heitäkin voisi ilmaantua mutkien takaa yllättäen.

Jonkin aikaa ajeltuani, tempoiltuani ja riuhdottuani pysähdyin katselemaan pilvien välistä näkyviä maisemia avonaisen portin vieressä. Muutaman minuutin kuluttua erotin pilven seassa auton ajovalot, sitten toiset ja kolmannet jne...
Italialaiset olivat lähteneet Land Rovereilla ajelemaan reittiä läpi ja pysähtyivät kohdalleni vaihtamaan kuulumisia. Heitä oli kaikkiaan 6 autokuntaa.
Kyselivät että mistä olin tulossa, johon vastasin että olin ollut yötä teltassa. Tähän sitten eräs Italialaisista ihmetteli että enkö ollut huolissani susista ! Täh !!! Ei minulla ollut aavistustakaan että täällä etelässä susiakin olisi... :o)

Kyselin myös että miten reitti jatkuu tästä eteenpäin. Kertoilivat että vielä joku 500-1000m olisi vaikeampaa jossa olisi jonkin verran portaita, mutta meinasivat ettei pyörällä pitäisi olla vaikeuksia koska olivat maastureillaankin niistä päässeet (he tulivat niistä alas ja niitä minun pitäisi ajaa ylös). Sen jälkeen tie muuttuisi enemmän ajettavaksi. Lisäksi vastaantulevan portin lukko oli kuulemma rikottu, joten sitä ei tarvitsisi kiertää.

Italialaisten lähdettyä minäkin päätin jatkaa matkaa ja katsoa että mitä eteen tulisi. Olin päässyt tähänkin asti, joten kyllä sitä jollain konstilla niistä portaistakin selviäisin (vaikka olinkin liikkeellä yksin).
Aika pian ura muuttuikin irtosepelisestä kallioisemmaksi. Onnekseni portaat eivät olleet aivan niin pahoja mitä olin kuvitellut. Aina ennen vaikeampaa paikkaa jätin pyörän paikalleen ja kävin jalkaisin katselemassa että mistä kannattaisi ajaa, näin pystyin hieman pienentämään riskiä että kaataisin pyörän ajattelemattomuutta ja mahdollisesti rikkoisin jotain pyörästä tai pahimmassa tapauksessa itsestäni.

Vaikeammatkin paikat menivät kuitenkin läpi, ehkä jopa yllättävänkin helposti eikä mitään haavereita sattunut.
Pysähtelin todella usein räpsimään kuvia ja vain nauttimaan satunnaisesti näkyvistä maisemista sekä hiljaisuudesta... Upeaa, kertakaikkisen Upeaa !!!

Jossain vaiheessa minua vastaan tuli pyöräilijä keskellä tiheää sumua. Pyöräilijä vaisti reilusti sivuun, koska hän arvatenkin kuuli moottoripyörän äänen paljon aikaisemmin kuin minä huomasin hänet.
Pilvessä ajamisessa oli ehkä se hyvä puoli, ettei maisemat ainakaan aiheuttaneet huimaamista, saattoi vain arvailla että minkälainen pudotus tien vieressä olisi... Jos olisi ajautunut liian reunaan ja tipahtanut, niin ei varmaan kovin hyvin olisi käynyt...

Seuraava vastaantulija oli Italialainen moottoripyöräilijä joka tuli vastaan aivan hirvittävää vauhtia ! Hyvä että kerkesin edes moikata häntä ennenkuin hän tuulispään lailla oli jo pyyhkäissyt ohi ja kadonnut mutkan taakse.
Tästä kohtaamisesta noin puolen kilometrin päässä oli tiellä 5-6 muuta Italialaista moottoripyöräilijää.
Yhteistä kaikille oli että heillä oli todella keveän näköiset endurot, sekä todella karkeat nappulakumit... Oikea yhdistelmä tälle reitille !

Pyörien takana oli 3 maasturia, joista yhden kuski tuli kysymään että onko seuraava portti auki. Totesin että kyllä on ja että minua vastaan tuli jo 6 maasturia.
Vasta kun nämä maasturit ohittivat minut, huomasin että 2 niistä oli Ulmista ja kolmaskin jostain päin Saksaa.
Endurot lähtivät myös pian ajamaan ja lähtivätkin sellaista vauhtia, että arvelin tuon porukan olleen jossain muualla siinä vaiheessa kun itsesuojeluvaistoja jaettiin...

Vähän matkaa tältä portilta matkaa jatkettuani (tie oli ihan ok kunnossa), vastaan tuli Italialainen V70 Volvo (joku korotettu versio). Kuski pysäytti minun kohdalle ja kysyi italiaksi jotain, minkä arvelin tarkoittaneen että onko tie kunnossa. Vastasin englanniksi että molemmat portit ovat auki, johon kuski vastasi että tie on siis ajettavassa kunnossa eikä ole romahtanut mistään. Kerroin että useampi maasturi on tänään jo tuolle reitille mennyt. Kiittivät vastauksesta ja lähtivät eteenpäin...

Tämän jälkeen sumu taas sakeni todella paljon, enkä valitettavasti nähnyt linnoitusta, mikä oli myös yksi tämän matkan kohteista.

Joskus puoli yhden aikaan eteen tuli lipputankoja, pysäköityjä autoja ja kahvila !
Päätin pysähtyä tänne kahville. Samalla päätin haukata myös maittavan näköisen omenapiirakan.
Kahvilan lämpömittari näytti +8 astetta, joten ylhäällä vuorilla lämpöä oli varmaan noin +4 astetta.

Tässä vaiheessa sorareitti oli siis jo ajettu ja seuraavaksi suuntana oli euroopan korkein päällystetty tie, Col de la Bonette. Tie kulkee 2802m:n korkeuteen. Tai tarkemmin sanottuna, tien varrelle on tehty lyhyehkö lenkki joka käy tuossa korkeudessa.

Kahvin jälkeen lähdin ajelemaan alas laaksoon ja tankille. Sumu oli välistä niin sakeaa, ettei meinannut nähdä oikein mitään. Alas meno matkalla ohitin muutaman lasketteluhissin, joten täällä on siis talvellakin toimintaa.

Alhaalle kylään päästyäni etsiskelin huoltamon jossa samaan aikaan oli 5-6 kevyttä enduroa (Husaberg yms) tankkaamassa.
Pojat oli lähempänä 50-vuotiaita Italialaisia nauravia hemppoja. Yksi puheli englantia ja kyseli mistä olin tulossa. Näytin kartasta mistä olin lähtenyt ja mitä reittiä ajellut. Siinä vaiheessa kun pääsin LGKS:n kohdalle niin pojilla silmät suureni... Kysyivät että yksinkö olin tuolla pyörällä siitä yli tullut... Vastasin että "juu", siihen totesivat yhteen ääneen että hullu. Meinasivat että jos tuo iso gessu kaatuu siellä niin kuolema tulee :o) Tuumailivat että tuollainen pyörä on ihan mahdoton saada yksin ylös :o)
Totesin että kyllä tuollaisen pyörän saa yksinään ihan helposti takaisin pystyyn, siinä sitten koitin hieman näyttää että millä tavalla sen saa pystyyn... Hulluksi nimittelivät edelleen naurussa suin...

Pojat olivat menossa lounaalle ja kutsuivat mukaan syömään, kieltäydyin kohteliaasti kutsusta, koska tie kutsui eikä ollut nälkäkään. Kävin kättelemässä kaikki läpi ja toivottelin heille hyvää matkaa. Itse lähdin ajamaan kohti Bargo San Dalmazzoa, siitä edelleen Rovieraan ja sen jälkeen Isola (en ole varma onko tuon niminen) -passille ja kohti Ranskaa.

Isola passin tie oli vasta päällystetty ihan mukava pieni tie. Jonkin verran matkalla tuli pyöriä vastaan. Päällä pysähdyin nappaamaan muutaman kuvan.

Alaspäin ajellessa mutkia tuli oikein urakalla, kaiken lisäksi alas mennessä tie kulki todella upean solan läpi. Alhaalla kylässä käännyin sitten kohti pohjoista ja Col de la Bonettea.
Tie kulki hetken alempana ja pikkuhiljaa alkoi nousta ylöspäin. Merkillepantavaa tässä oli että tie oli aivan käsittämättömän tasainen, ei minkäänlaisia kuoppia eikä patteja !

Col de la Bonetten passilla oli aivan nätit maisemat ja todellakin tuon tien lanaajalle isot peukut !

Col de la Bonetten jälkeinen reittivalinta oli uskomaton. Aivan sanoin kuvaamattoman upeaa tietä, mielettömän kaunista maisemaa.
Yhtään liitoittelematta voin sanoa että koko matkan tästä eteenpäin Italian puolelle olin sanaton... Mikään kuva ei tee oikeutta noille maisemille...
Jos olet tällä suunnalla liikenteessä, etkä aja näitä teitä, niin menetät aivan hirmusti. Jos on kiire jonnekkin niin kannattaa ennemmin laittaa suunnitelmat uusiksi ja ajaa ainakin tämä reitti (katso yläpuolella olevaa karttaa) !

Brianconin kohdalla GPS opasti pienelle soratielle, lähdin seuraamaan valkoista pakettiautoa samalla ihmetellen että miksi sen molemmista sivupeileistä roikkui valkoiset kankaat... Muutaman kilometrin jälkeen saavutimme armeijan panssaroidun ajoneuvon (näytti Pasille) jonka katolla oli hirmuinen konekivääri ja sen takana hemppa kytiksellä... Tässä vaiheessa aloin tuumailla että pojilla taitaa olla jonkin sortin harjoitukset käynnissä ja päätinkin tehdä U-käännöksen samalla kun pakun kuljetta loi minun suuntaan pitkiä katseita.
Brianconiin saavuttuani vastaan tuli vielä lähemmäs kymmenen vastaavaa panssaroitua ajoneuvoa.
Kiersin tämän kaupungin ja samalla huomasin että tässä laaksossa oli lukuisia vanhoja linnoituksia. En tiedä oliko nuo vielä armeijan käytössä vai olivatko nyt vain jossain harjoituksissa.

Italiaan moottoritielle pääsin jo hämärän laskeutuessa. Nautin huoltoasemalla vähän pizzaa ja kahvia. Samalla päätin että aiemmin päivällä suunnittelemani kotiin ajo on hyvin toteutettavissa. Gepsistä laskeskelin että pysähdysten kanssa olisin kotona Ulmissa noin 02:00-02:30.

Ajo maistui mukavalle jopa moottoritiellä, koska alkoi olla lauantai ilta joten liikennettä ei ollut paljoa, ilma oli tyyni ja lämmintä sopivasti. Torino ja Milano menivät vauhdilla ohitse. San Bernardinolla oli pimeää, mutta tämä reitti meni samaa vauhtia kuin päivälläkin, koska olen tämän reitin ajanut jo lukemattomia kertoja. Sveitsissä pysähdyin tankille ja tölkilliselle Red Bullia. Viimeinen tankkaus oli Itävallassa josta pujotinkin yhdellä istumalla Ulmiin. Kotosalla olin suunnitellusti 02:30.

Ajatuksia reitiltä:
- Ko reitille tuli mittaa noin 1750km.
- LGKS on ajettavissa läpi painavalla leirintävarusteisella matkaendurolla, mutta reitistä nauttisi huomattavasti enemmän kevyellä endurolla jossa olisi tarkoitukseen sopivat nappulakumit.
- LGKS:llä ei passaa alkaa leikkimään, siellä voi käydä todella huonosti, eikä apua ole aina tarjolla tai se tulee liian myöhään.
- Lämpötilaerot ovat suuria, välimeren rannalla +30 astetta ja ylhäällä vuorilla voi olla lähellä 0 astetta.
- Tuolla alueella olisi teitä ajettavaksi moneksi kesäksi
- Maisemat ovat järisyttävän upeita ! ÄLÄ JÄTÄ AJAMATTA TÄÄLLÄ
- Jos tarvitset lisätietoja niin minut tavoittaa mm Pohjolan kurapyöräilijöiden sivuston kautta.

Jossain vaiheessa tulevaa talvea laitan sivuille videota kypäräkamerasta (video odottaa editoimista, mutta juuri nyt siihen ei ole aikaa).